Nuts Ylläs Pallas 2019

Vaikka tapahtumasta onki jo reippaasti yli viikko. Mutta jälleen kerran ajatukset ovat mielessäni siintäneet kokemuksiini 37 km:n taipaleella. Kun vertaa taannoisen Karhunkierrokseni 55 km vetooni, niin 37 km matka pituudeltaan on ihan piece of cake – hommaa, niinhän minä luulin. Toisaalta mielessäni mietin kun käväisin vetäsemässä Aulanko Tower Trailin 22 km näiden juoksujen välissä, ja kun niissäkin oli ns. never ending meiningillä nousuja. Että sitä mietin, että mitä lyhyempi matka niin sitä rankemmat vedot saattaisi olla, ja näinhän kävi. Kieltämättä kauhulla mietin NYT sitä, mitä Pyhän Tunturimaratonin puolikkaalla on mua haastamassa, kun on vielä lyhkäsempi kuin tämä 37 km. Eli the conclusion on se ettei se pidä paikkaansa että mitä lyhyempi matka niin sitä helpompi olis, ei ollenkaan, päin vastoin! Ihan NUTSia!

Yritän parhaani mukaan kirjoitella tuntemuksiani kyseiseltä taipaleelta. Ensinnäkin, mulla oli kokonainen visio matkan reitistä ihan kateissa. En ollut edes kunnolla katsonut reittiprofiilia ennen juoksua. Tämän vuoksi tuli puun takaa yllätyksenä just se helvetin Pirunkuru. Siitä sadattelen tuonnempana. Tosiaan lauantaina 13.7. startti oli tasan klo 12. Palataan edelliseen päivään, eli perjantaihin 12.7. iltapäivään, jolloin kävin kävelemässä Hillapolkua Kesänkijärven reunamilla. Ja ihmettelin miten nää viitoitukset oli ”väärinpäin”, olin sen verta mitä pikaisesti katsonut reittiä, niin mielessäni kuvitellut, että reitti kiertää Jounin kaupasta Yllästunturille ja sieltä tunturin päälle ja sitten kiertää kohti Kesänkijärveä ja tekee pikku rinkulan Pirunkurun juurella (tässä vaiheessa en edes tiennyt Pirunkurusta mitään, kuvittelin siinä olevan jokin pikku mäkikumpare, kun siinä tuli vastaan näemmä jonkun pidemmän matkan reitti Pallaksen suunnalta, ja kuvittelin sen olevan myös osa 37km lenkistä). Ja näin mielessäni tuumasin että reitti kulkisi tosiaan Hillapolkua pitkin sitten maaliin. Mutta reitin suuntamerkit näytti ihan toiseen suuntaan ja mietin tosiaan että miten tämä kuvio oikeen menee. Meni ihan silmukoiksi tuo reittiprofiili mielessäni. Mutta mä päätin unohtaa koko asian, ja mennä ihan antaa tulla mitä vaan fiiliksellä sen koko reitin seuraavana päivänä sitten.

Lauantai 13.7. aamulla heräsin aikaisin valmistelemaan koitokseeni henkisesti sekä fyysisesti. Söin aamupuuron ja kittasin Powertrade pullon naamaani ennaltaehkäisemällä sitä kuvotuksen oloa mitä tulee matkan varrella kun kittaa juomaa alati. Vatsa oli ihan kuralla, kun jännitti melkoisesti. Alitajunnassa tiedostin vaikkei ollut täyttä hajua reitistä, ettei siitä helppo reissu kuitenkaan tulisi. Siinä sitten vedin vehkeet ylle ja lähdin tallustelemaan kohti starttipaikkaa Jounin kaupan läheisyyteen. Siellähän tunnelma oli katossa kun pidemmän matkan juoksijoita hipsutteli maaliin ja me pätkän vetäjät jännittelimme odottaessamme starttia juoksuun. Lähtöluvan saatuamme, hölkyttelin rauhallisesti Tunturintietä Ylläsjärven suuntaan. Pienen pätkän juostuamme, reitti suuntasi metsään. Juurikin siihen Isomettän nousuun, jota treenailin muutamia päiviä ennen. Kun tiesin tässä vaiheessa reitin, niin päätin ottaa rauhallisesti kuten mon muukin siellä kävelivät ikään kuin tietäen että pitäisi voimaa säästää tuleviin koitoksiin. Tiesin edessäni olevan Ylläs tunturin huipulle kiipeily, ja pidin tämän mielessäni ikään kuin kovimpina vetona, joten säästelin hieman voimiani. Kun pahimmat nousut metsikössä helpottivat ja tasaisemmat sekä alamäet alkoivat niin pistin juoksuksi ja nautin vanhan metsän tarjoamista maisemista.

Ylläksen tunturin juurelle saavuttuani, jossa oli ensimmäinen huoltopiste, katselin nopeasti tarjottavat samalla kun pyyhälsin ohi. Tuumasin että pärjään mainiosti 2 litran juomatankillani ja saksanpähkinäpussillani. Oli mulla vielä inkiväärinappejakin, joita otinkin muutaman kerran matkan varrella kun pähkinät alkoi maistua välillä puulta. Olin siis tähän mennessä juonut tasaisin välein reippaita napsuja tankistani sekä napostellut pähkinöitä ennaltaehkäisten pahaa oloa, joka aina iskee syystä tai toisesta. Ylläkselle kipuaminen oli ensin sellaista ns. pehmeää nousua, vaikka koville sekin otti. Aina välillä piti pysähtyä hengittelemään ja taas jatkamaan nousua. Alkuosa oli sellaista ruohikkomaista pehmeätä maastoa, mutta sitten tuli pysähdys. Alkoi kivikkoinen liki pystysuora nousu Ylläksen huipulle. Tässä vaiheessa mietin et ei helvetti mihin mä oon ryhtynyt. Päätin että meen pätkän kerrallaan, pysähdyn, ja sitten jatkan taas kun tuntuu sopivalta. Ja aina pysähtyessäni vetäisisin kunnon satsin juomaa ja pähkinöitä. Nousuvaiheessa huomasi tai oikeastaan tuntuikin siltä että ilma kävi ohuemmaksi, ettei se hengittäminen ihan helposti luonnistunut kuin alempana. Tämä vaati helkatisti sisua korvien välistä, ja aina kun pysähtyi katselemaan mihin asti on päässyt, tuntui että matka jatkui vaan, että sitä kivirykelmänousua lisääntyi entisestään mitä ylemmäksi sitä kipusi. Mutta kun katseli maisemaa alaspäin, niin siinä näki kuinka korkeammalle oli kivunnut. Kyllä se aiheutti melkoisia ristiriitaisia tuntemuksia. Pahinta oli se itsensä epäily omasta jaksamisesta. Jotenkin siinä tuli sellainen olo, ettei pysty itsestään enää repii tämän enempää, ettei sitä energiaa riittäisi yhtään. Mutta sisäinen sisu jälleen kerran sieltä huuteli, että katso nyt! Sähän meet loppuun asti, kiipeet akka huipulle, lopeta siihen sitten, mutta sä kiipeet, SÄHÄN KIIPEET vaikka pää kainalossa. Rutise mitä rutiset. MUTTA SÄ KIIPEET huipulle ja PISTE! Sisuni ei edes suostunut neuvottelemaan mistään mitään, aina kun yritin jotain sanoa, niin laittoi sormet korviinsa ja aloitti hirveen rallatuksen. Kuuroille korville meni. Oli siis kiivettävä, vaikka kuinka pahalta tuntuisi. Välillä vatsalihaksista otti niin hapoille, että oksetti suorastaan. Mutta pidin pintani, päätin etten luovuta. Lohduttauduin itseäni sanomalla, että pahin on ohi tämän jälkeen, että kun tästä päästään niin loppu olisi kuin vettä vaan. Tämä lohdutus antoi voimaa kivuta eteenpäin.

67405988_10156569910806089_6780207253761818624_n

Se tunne, kun sen loputtomalta tuntuneen kiipeilyn jälkeen lähestyt höskää siinä mikä huipulla oli, jokin kahvila mikä lie, mutta se että alkoi huippu konkreettisesti näkymään ja tuntumaan jalkojensa alla, ilo löi sydäntäni jättiaallolla. Teki mieli heittäytyä maahan syleilemään Ylläs Tunturia että ihana, oot, ihana! Mutta oli riennettävä eteenpäin, jos meinasin maaliin ehtiä. Maisemia katsellen pistin juoksuksi ja tunturilta alas olikin pelkkää alamäkeä ihan tietä pitkin. Siellä näkyi Kesänki tunturi siintävän suoraan edessäni ja mielessäni myöhäilin sitä kummallista PIENTÄ silmukkareittiä oudosti viitoitusta kohti maalia, että tämä loppumatka olisi mukavaa lötköttelyä.

67067234_10156569911436089_4706780038924599296_n

Kellokkaaseen asti reitti oli mukavaa ns. alamäkeä ja mutkittelua metsikössä. Ja mielessäni häämötteli maali. Hoin itselleni koko ajan että kohta ollaan perillä, että pahin on takana päin. Kellokkaan huoltopisteelle saavuttuani tunsin oloni jo voittajaksi. Kuvittelin että matkaa olisi tasaista laskua tästä eteenpäin nurinkurisista viitoituksista huolimatta Jounin kaupalle asti. Kellokas oli hauska sinänsä kun siellä viiletin luontokeskuksesta sisään ja silmät pyöreinä juoksin päätäni käännellen joka ilman suuntiin ihmetellen ns. museoa ja siitä sitten ulos takaisin raittiiseen ulkoilmaan. Jälleen kerran viiletin koko pisteestä ulos, mutta silmäni nauliutuivat syystä tai toisesta ns. lähtöporttiin, jossa luki Kellokas – maaliin 10,3 km tai vastaavaa. Itse olin loppumatkan kuvitellut tosiaan olevan noin 5 km luokkaa. Jäin miettimään et mitä onks mulla tosiaan noin paljon viä jäljellä, ja sitten aloin pelkäämään että ei helvetti, jos näin on niin on sitten tiedossa jotain karmeeta. Aurinkoinen mieleni vaihtoi nopeasti tummanpuhuvaksi myrskypilveksi mielessäni. Enää en voinut perääntyä, okei, antaa tulla vaan sitten, kyllä mä jaksan! Nostin asennettani astetta vahvemmaksi ja jatkoin matkaani rennolla asenteella siihen asti kunnes…helvetti tulisi vastaan. Näin mä tuumasin.

Reitti mutkitteli pitkin metsikköä ja lopulta päädyin just siihen mitä ihmettelin. Ai tästä kautta tämä reitti meneekin kun aloin lähestymään perjantaista tuttua maisemaa mm. Kesänkijärven parkkialuetta Hillapolkuineen. Lönkyttelin rauhallisesti ikään kuin voimiani säästellen pahimpaan mahdolliseen. Itselläni ei edelleenkään ollut mitään käsitystä. Saavuin siihen aiempaan myhäilemääni silmukkakohtaan, jossa miehet jo poistelivat oranssisia reittimerkkejä. Ihmettelin et oonko niin pahasti jäljessä et jo nyt poistetaan, meinasin huutaa niille et mitä ihmettä te teette, etten mä osaa sieltä tulla ilman merkkejä. Mutta annoin mieleni vain pauhata, pidin suuni supussa ja tajusin että oon jotenkin ihan pihalla tästä reittitsydeemeistä. No lähdin sitten suuntaamaan luulemaani pikkuista kumparetta ylöspäin. Siinä oli vielä metsää ja alkoi loivaa nousua. Hetken päästä saavuin kiviryteikölle ja olin revetä pyrstölleni siinä. SIIS! MITÄ PIRUA!! Helvetin portilla seisoin ja katselin räkättävää pirua silmiin. Päässäni kiehui savua kun katselin mitä tuleman piti. Ai tostako pitäis kiivetä. Ihan pystysuora kivikko. Loppua ei näkynyt, ei sitten millään. Tunsin kun sisuni valahti polviini, teki mieli lysähtää itseni just siihen ja parkua kuin mikäkin nynnerö.

67295997_10156569930931089_4389219455662555136_n

Hammasta purren lähdin kipuamaan nimensä veroista Pirunkurua pitkin. Googlataanpa tähän väliin mitäs Pirunkurusta sanotaan. Luontoon.fi sivuston mukaan: ”Nouse 517 metriä korkean Kesänkitunturin laelle Kesänkijärven itäpäästä Pirunkurua myöten. Nousun lisäksi elämyksiä tarjoaa tunturin rinteiden mäntymetsä, joka ikiaikaisine puuvanhuksineen ja pystyyn kuolleine honkineen on alueen komeinta.” No ei netin puolella tän enempää oikeen irti saanut. Mutta kun ajattelee tuota nimeä, ja koettelemusta, kyllähän siinä tulee sellainen fiilis, että ensin on tyyliin näännytettävä itsensä ennen kuin saa ihanan palkkion. Niin kuin rakkaus. Sitä palavaa rakkautta saadakseen on ensin poltettava itsensä loppuun saadakseen itsensä taas syttymään. Sitähän se on rakkauden ytimessä olin siis. Kiivetessäni käytin samaa menetelmää kuin Ylläksellekin kivutessani. Nyt oli vaan juoksua ollut rutosti välissä ja sitä tuskan määrää ei voinut enää määritellä. Mielessäni pauhasi väkevämpänä kuin koskaan: ”Sinä teet minut vahvaksi sinä teet. Teet mulle oikein sä teet mulle oikein.” Päätin että tämänkin pirun mä kaadan, olenhan minä oinas, ja elementtini on tuli. Tulta päin, perkele! Nyt mentiin! Halusin nähdä sen räkättävän pirun naaman vääntyvän itkupilliksi sillä hetkellä kun pääsisin Kesänki tunturin huipulle. Matka oli niin kivinen ja kova. Välillä henkeä puuskuttaessani siinä pysähtyessäni mietin ettei ole mitään vaihtoehtoa joko ylös tai alas, niin matka on yhtä kivinen. Paitsi tietenkin alasmeno on aina helpompaa. Mutta en suonut itselleni sitä häpeää että luovuttaisin, en millään. Lopulta aloin lähestymään huippua, ja olin ihan näännyksissä. Tuli jopa sellainen olo, että jaksanko enää tästä mihinkään suuntaan, olin ihan loppu. Päätin silti yrittää. Kävellä hiljakseen ja kerätä voimia sitä mukaa kun virkistyisin. Huipulla kivikkoinen reitti jatkui ja se osaltaan hidasti tai pakotti liikkumaan varoen. Tämä oli hyvä syy minulle antaa armoa ja kävellä sekä nauttia maisemista. En nähnyt sitä räkättävää pirua, en edes muistanutkaan häntä. Olin unohtanut sen. En jaksanut tuuletella sitten yhtään. Tavoitteenani oli päästä nyt maaliin tavalla tai toisella, olin henkisesti ihan loppu.

67403245_10156569946156089_4210845439475318784_n

Kesänki tunturilta alaspäin oli mutkittelevaa osittain juurikkaista polkua. Metsäreitti jatkui samalla kaavalla. Matka oli yhtä alamäkeä, en siltikään jaksanut kovaa juosta. Oli säästettävä voimia maaliin. Rennosti hölkyttelin ja ajattelin vasta lähempänä sitten pistää juoksuksi. Niilivaaran jälkeen alkoi vähän tasaisempaa reittiä ja juoksentelua, jonka jälkeen oli pieni pätkä loivia mäkiä ennen kuin pääsin takaisin Tunturintielle, josta oli sitten pieni pätkä asfalttia maaliin. Vielä tuolloinkin olin henkisesti ihan lopussa, mutta rutistin voimaa sitä mukaa kun maali alkoi lähestymään ja sitten pistin juoksuksi. Sitä mukaa kun maaliviiva lähestyi, purskahdin vuolaaseen itkuun. Se oli rajua! Tunne oli mieletön, siinä pyörivät suunnattoman helpotuksen ja itsensä voittamisen tunteet. Maaliviivan ylitettyäni mielessäni nostin kädet ilmaan ja näytin keskisormea sille räkättävälle pirulle, joka mulle niin rumasti nauroi. Mä voitin sut, perkele! Mahtavaa!!

67285375_10156569930971089_98861703248216064_n

Tämän kuvan otin juuri tätä tilannetta varten ihan vaan piruuttani näyttääkseni sille pirulle, että mä selvitin tieni kunnialla. Näissä tunnelmissa päättyi tuo koitokseni. Seuraavana olisi nutsailu tuolla Pyhällä. En sitä mieti, menen samalla asenteella, tulkoot mitä vaan, mä meen ja taistelen loppuun asti.

67287104_10156569946586089_2012865586098339840_n

Tulta päin! Olenhan minä tulisielu sentään! Tulta ja tappuraa koko akka hamaan loppuun asti. Näin o! Palavaa rakkautta teillekin, nähdään taas ja kiitos!

67144658_10156569946501089_214271670674784256_n

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggers like this: